Lyckokatt

Helsinki oli mielikuvissani jo lapsena. Viikonloppuisin pienessä virolaisessa kotikylässäni vierailleet vanhemmat kaupunkisukulaiset kertoivat muistoja sotaa edeltävän ajan Helsingistä puhuen Sibeliuksesta, Waltarista ja Mannerheimista. Myöhemmin kotimme kirjahyllyssä oli Märta Tikkasen, Eeva Joenpellon ja Christer Kihlmanin kirjoja.

Olin nähnyt Ingmar Bergmanin Fannyn ja Alexanderin ja tiesin, että sen tuottaja oli suomalainen kirjailija Jörn Donner. Hänet oli palkittu työstään Oscarilla.

Maaseudulla ei Suomen televisio näkynyt, ja vanhat historiankirjat oli neuvostomiehitys hävittänyt. Uudemmista opuksista muistan ainoastaan otsikon: Lenin ja Suomi.

Sukulaiset kertoivat, että Estonia-teatterin olivat suunnitelleet suomalaiset arkkitehdit Wivi Lönn ja Armas Lindgren. Estonian rakentamista oli siis johdettu Helsingistä. Sieltä kuului myös radion välityksellä joululauluja, jotka olivat Neuvosto-Virossa kiellettyjä. Suomen kielestä tuli lapsuuteni joulukieli.

Äidilläni oli kuva suomalaisesta tytöstä, johon hän oli tutustunut nuorena 1950-luvun alussa venäläisellä pakkotyöleirillä. Leireillä ihmisistä yritettiin hävittää ajattelemisen taito ja luovuus. Onneksi se ei aina onnistunut – vanhempani kykenivät välittämään nämä ominaisuudet minulle. He uskoivat, että Viro itsenäistyy ja sen myötä pääsen tutustumaan muihin kulttuureihin.

Heidän haaveensa täyttyi. Niinpä täynnä uteliaisuutta ja oppimisen nälkää pakkasin 1990-luvun alussa laukkuni ja saavuin vaihto-opiskelijaksi Helsingin yliopistoon.

Olin neuvostoaikana opiskellut laulua ja työskennellyt teatterissa. Tallinnan humanitaarisessa-instituutissa olin aloittanut humanististen ja valtiotieteellisten aineiden opinnot. Helsingin yliopistossa toivoin saavani tietoa Suomen kulttuurista ja kirjallisuudesta. Luin Helsingin arkkitehtuurioppaasta, että kuningas Kustaa Vaasa päätti vuonna 1550 perustaa kaupungin Suomenlahden pohjoiselle rannalle kilpailemaan vastapäätä sijaitsevan Tallinnan kanssa Venäjän kaupasta.

Georg Ots -laiva oli täynnä iloisia humalaisia suomalaisia. Iltapäivälehdet olivat onnistuneet leimaamaan virolaisnaiset kevytmielisiksi. Kun saavuin Helsinkiin, passintarkastaja kysyi, kuinka rakkauselämäni sujui.

Carl Ludvig Engelin rakentaman Pohjolan valkoisen kaupungin mieliala aiheutti minulle aluksi shokkeja: Helsinki näytti teini-ikäiseltä, joka huomion tarpeessa tuoksui välillä keskikaljalle, heilutti joskus protestiksi punaisia lippuja ja kiroili v-sanalla. Sen ainoita sankareita tuntuivat olevan lihaksikkaat urheilijat. Jotkut vastustivat uuden oopperatalon rakentamista, vaikka suomalaiset laulajat ovat maailman huippuja.

Yliopiston kahvilassa sain monta kertaa kuulla virolaisten olevan äärioikeistolaisia, koska he halusivat eroon Neuvostoliitosta. Olin monen mielestä virolainen hienostelija, koska pidin oopperasta, taidenäyttelyistä ja haikailin kahvilakulttuuria. Nämä harrastukset vaativat rahaa, sanottiin. Mutta viidenkympin opiskelijahintainen oopperalippu ei ollut kallis. Taidenäyttelyyn pääsi joskus ilmaiseksi tai kahdellakymmenellä markalla.

Maahan, josta olin kotoisin, kohdistui uskomaton määrä ennakkoluuloja. Viro oli Suomeen verrattuna köyhä paikka, eikä sen elämää tai kulttuuria tunnettu.

Etsin itselleni uutta identiteettiä Helsingistä, ulospääsyä neuvostoajasta. Huomasin kuitenkin pian, että uudet tuttavani – älykkäät, luovat ja menestyvät – olivat myös identiteettinsä kanssa ristiriidassa. Romantiikalle naurettiin. Rakkaus oli leikkiä. Tilalle ei jäänyt joskus mitään, vain seikkailu itsensä kanssa.

Näin sivusta citykulttuurin, jota heijastavat hyvin äskettäin julkaistut Kata Kärkkäisen Minä ja Morrison (Tammi 1999) sekä Nina Lehmusvyöryn ja Kaja Grünthalin Veronica (WSOY 1999).

"Kaupunki on illuusio, sähkön luoma valokulissi", Jyrki Kiiskinen kirjoittaa. Hänen romaanissaan Kaamos (1997) kaupunki pettää ja valehtelee eniten silloin, kun yö pimeäksi tiivistyneenä laskeutuu kadun ylle. Pääpaholainen sytyttelee lamppuja vain sitä varten, että saisi näyttää kaiken epätodellisessa valossa.

Pysyäkseni hengissä arvojen sekamelskassa, päätin pitää kiinni lapsuuteni mielikuvien Helsingistä.

Kaupungin kasvot muuttuvat sen mukaan, kuinka siihen suhtautuu.

Pikkuhiljaa kirjahyllyni täyttyivät uusilla kirjoilla, ja omistauduin Helsingin kulttuuriin tutustumiseen.

Nyt lähes kymmenen vuoden jälkeen olen muuttunut, yhtä varmasti myös Helsinki. Minusta on tullut toimittaja, joka välittää Helsingistä uutisia ja kulttuuriohjelmia televisioon. Välillä kirjoitan molempien maiden lehtiin. Olen ihastunut Helsinkiin. Hyvä oloni on syntynyt ennen kaikkea ihmissuhteista.

Muutamia vuosia sitten kysyin ystävättäreni isän Ensio Pöystin 70-vuotispäiväjuhlissa Savoyssa, mikä on ollut hänen salaisuutensa vaatetusfirma Sataneuleen menestyksessä. Päivänsankarin mukaan tärkeintä on huomioida muut ihmiset ja suhtautua tekemisiinsä rakkaudella. "Älä unohda, että se koskee myös toimittajan työtä", hän muistutti. Otin sen opiksi.

Ensio Pöysti oli kulkenut pitkän tien menestykseen. Hän oli joutunut jättämään kotiseutunsa Karjalan.

Söimme 1930-luvulta aitona säilyneessa eurooppalaisessa ravintolassa sen legendaarisen asiakkaan marsalkka Mannerheimin lempiruokaa vorschmakkia, jauhetun lampaan ja haudutetun sillin sekoitusta. Puhuimme Alvar Aallosta, jonka design on ravintolassa yhä läsnä.

Luin hiljan Juhani Tolvasen ja Ilari Järvisen kirjasta Saunasta Savoyhin, Sisätilojen Helsinkiä (Tammi 1999), että istuimme Savoyssa Aino Aallon suunittelemissa tuoleissa ja että flyygelinurkkauksessa roikkui seitsemän Henrik Tikkasen piirrosta ravintolarakennuksesta ja tuntemattomista asiakkaista.

Tällä pitkällä tutustumismatkallani olen nähnyt lähes kaikki esitykset Helsingin uudessa ja kiistellyssä ooperatalossa.

Säveltäjä Aulis Sallinen kirjoittaa rakennuksesta: "Nyt se on siinä, talo, valkeana pyhättönä, suomalaisen kulttuurin osana, välttämättömänä musiikkiteatterin tekemiselle ja niille ihmisille, joiden elämässä musiikin ja teatterin magialla on sijaa ja merkitystä."

Olen Sallisen kanssa samaa mieltä, sillä olen rakastanut oopperaa lapsuudesta asti. Joskus sunnuntaiaamuisin puhuin vanhemmilleni laulaen, ja he vastasivat minulle – laulaen.

Löysin Akateemisen kirjakaupasta Henry Baconin, Helsingissä syntyneen filosofian tohtorin, Oopperan historian (Otava 1995), jossa oopperaa tarkastellaan niin taideteoksena kuin yhteiskunnallisena ilmiönä.

Teos on kirjoitettu loistavasti! Sain tietää, että ensimmäinen suomalaisin voimin tehty oopperaesitys toteutui vasta 1849, kun joukko helsinkiläisiä seurapiirinuoria esitti ruotsiksi Rossinin Sevillan parturin.

Sitä ennen kaupungin oopperaelämää rikastutettiin Tallinnasta käsin. Vuonna 1813 vieraillut tallinnalainen Gappmeyerin seurue esitti Mozartin Cosi fan tutten Helsingissä.

Olen jakanut elämyksiä suomalaisessa oopperassa unkarilaisten, amerikkalaisten ja italialaisten tuttujeni kanssa. He kaikki ovat olleet ihastuneita. Joskus sattumalta tapaan oopperassa jonkun virolaistuttuni.

Viimeksi näin Menotin Konsulin, jonka naispääroolia, Magda Sorellia, esitti nuori laulajatar Taina Piira. Hänen debyyttinsä oli kerrassaan hieno. Helsingin oopperatalon tapahtumat ovat usein esillä myös Virossa esitetyissä ja julkaistuissa televisio- ja lehtijutuissani.

Ainoa, mikä ooperatalossa jättää kylmäksi, on sen Mannerheimintien puoleinen kivinen ja tuulinen sisäpiha. Se viilentää esityksestä saatua mielihyvää. Mutta ei oopperailta aina pääty siihen. Ystävien kanssa voi jatkaa keskustelua Elitessä, kulttuuri-ihmisten lempiravintolassa, tai viikonloppuisin jossakin kahvilassa.

Luin tätä kirjottaessani Helsingin Sanomista, että kahvilat yleistyvät nopeasti Helsingissä. Niiden määrä on kaksinkertaistunut parissa vuodessa.

Kirjahyllystäni löytyy upea kirja, jota luettuani tunnistan ainakin helsinkiläisten kahviloiden traditionaaliset leivokset. Kirja on Bo Lönnqvistin Leivos (Schildts 1997) – jännittävä matka eurooppalaisen ja suomalaisen leivän kulttuurihistoriaan. Sain tietää, että aleksanterinleivos mainittiin ensimmäisen kerran syksyllä 1818, Runebergintorttu, mazariinileivos ja napoleoninleivos puolestaan vuonna 1865. Ekberg, Fazer, Strindberg sekä Engel ja Kafka kiidättävät ajatukset miellyttäviin hetkiin.

Hiljattain puhuin Café Engelissä kirjailija Jyrki Kiiskisen kanssa Suomen kirjallisuudesta. Jyrki sanoi, ettei hän halua samastua suomalaiseen kirjallisuuteen vaan seurustella yksilöiden kanssa. Hyvää kirjallisuutta syntyy hänen mielestään muukalaisuuden aiheuttamasta ristiriitaisesta tilanteesta. Jyrki myöntää, että Suomessa on hyviä kirjailijoita, mutta pitää suomalaista lyriikkaa kiinnostavampana kuin proosaa.

Puhun mielelläni suomalaisista lempikirjoistani. Pidän Jyrkin runoista. Viimeisimmän runokokoelman Kun elän (Tammi 1999) runoja luin itse asiassa Kiasman kahvilassa ystävää odotellessani:

ei tarvinnut kuolla
piti jäädä tänne
ja muistaa liikaa

muistaa luminen polku
lehvistön välke ja muta,
katsoa ohikiitävää

punaista jälkeä
pylväässä ja jättää
vastaajaan viesti.

Joskus keskustelen kirjailija Merete Mazzarellan kanssa, vaikka en häntä tunnekaan. Seurustelen hänen kirjojensa kanssa. Niihin on helppo samastua. Kuten hänkin, pidän kirjaa keskustelukumppanina.

"Keskustelu ei jätä tilaa kuolleille hetkille, keskustelu vaatii meitä lakkaamatta reagoimaan keskustelukumppanin läsnäoloon ja päättyy usein siihen, että kadumme sekä mitä sanoimme että mitä jätimme sanomatta", Mazzarella kirjoittaa.

Hänen Silloin en ole koskaan yksin, Lukemisen taidosta (Tammi 1999) -kirjansa olen alleviivannut ja kirjoittanut täyteen kommentteja.

Luen yleensä useita kirjoja samanaikaisesti. Parhaillaan ovat kirjoituspöydälläni päällekkäin Finlandia-palkinnon voittajan Kristina Carlsonin Maan ääreen (Otava 1999), joka viehättää sanojen leikillä ja Veronica Pimenoffin Maa ilman vettä (Tammi 1999), jolle taas Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Pekka Tarkka olisi antanut Finlandia-palkinnon.

Jari Tervonkin kirjat odottavat lukemista. Haluaisin perehtyä paremmin suomalaiseen huumoriin. Se kiinnostaa minua paljon, sillä havaitsen juuri huumorissa eroja suomalaisten ja virolaisten välillä.

Sain hiljattain Pekka Tarkalta lahjaksi hänen kirjoitustensa ja arvostelujensa kokoelman Sanasta sanoihin (Otava 1984). Hän kuvailee kirjassaan maittemme huumorin eroja. Tarkka tapaa Tallinnan Kaubamajan ravintolassa virolaisen kirjailijan Mihkel Mutin ja kuvailee tapaamista: "Suomalaisena tosikkona hämmästyn ja tunnustaudun perinteisemmän kritiikin kannattajaksi. Meiltä tuntuu puuttuvan irtonainen, leikkivän älykäs suhtautuminen niihin musertavan todellisuuden aineksiin, joita maailma koko ajan tarjoaa."
Minä puolestani toivon, että huumorini on Helsingissä muuttunut enemmän sanojen leikiksi, koska itsesuojelun ja ivailun tarvetta ei täällä enää ole.

Pidän Pekka Tarkan älykkäistä, monipuolisista kirjoituksista. Saan niistä uusia näkökulmia kirjallisuuteen. Hänkin keskustelee, ei leimaa.

Samastun Ruben Stillerin spontaaniin, tunteita puhdistavaan ja hyväntahtoiseen huumoriin. Hän saa ohjelmissaan vierailevat ihmiset avautumaan ja puhumaan vakavistakin asioista.

Kirjeenvaihtajana teen poliittisia reportaaseja. Olen käyttänyt apuna Max Jakobsonin kirjoja, joista Suomen ja maailman asioihin löytyy tasapainoista, viisasta ja tyylikästä taustatietoa.

Kun Jakobson sanoo jotakin, se tarkoittaa, että Rooma on puhunut. Näin vakuutti minulle kirjailija ja kääntäjä Juhani Salokannel. Kysyin myös Pekka Tarkalta, onko hänen mielestään Suomessa parempaa poliittisten kirjojen kirjoittajaa kuin Jakobson. Tarkka vastasi lyhyesti, että ei. Jukka Tarkka on puolestaan osuvasti verrannut Jakobsonin uusinta kirjaa Väkivallan vuodet, 20. vuosisadan tilinpäätös (Otava 1999) Beethovenin sinfoniaan.

Olen ihmetellyt, miksei Helsingissä ole patsasta runoilija Edith Södergranille, ensimmäiselle suomalaiselle modernille lyyrikolle. Kävihän Södergran kerran Helsingissäkin, ja istuessaan miespuolisten kirjailijakollegoiden seurassa hän katkaisi yhtäkkiä keskustelun repliikillä:"Luuletteko, että minusta tulee onnellinen?"

Jokainen meistä ajattelee joskus kuten Södergran, jokainen haluaa oman onnenkissan, lyckokattin:

Jag har en lyckokatt i famnen
den spinner lyckotråd.
Lyckokatt, lyckokatt,
skaffa mig tre ting:
skaffa mig en gyllne ring,
som säger mig att jag är lycklig;
skaffa mig en spegel,
som säger mig att jag är skön;
skaffa mig en solfjäder,
som fläktar bort mina påhängsna tankar.
Lyckokatt, lyckokatt,
spinn mig ännu litet om min framtid!

Viime aikoina on puhuttu Leninin patsaan merkityksestä Helsingille. Mielestäni Edithin merkitys on tälle kaupungille kuitenkin suurempi, vaikka hän kävikin täällä vain kerran ja Lenin useasti.

Käännän joka aamu yhden Södergranin runon. Opin näin ruotsia. Suomen kielen opettelemisen aloitin lukemalla Mika Waltarin kirjaa. Se oli miellyttävä tapa oppia.

Helsinki on rikas kaupunki myös sen korkealaatuisen ruotsinkielisen kulttuuriannin ansiosta. Teatteri Viiruksessa, kokeilevassa töölöläisessä pikkuteatterissa, näin kuuluisan Lasse Pöystin esittävän Freudia. Näyttelijä Pia Runnakko työsti Freudin tyttären Annan roolin erinomaisesti.

En valitettavasti ole päässyt vielä sisään turkkalaiseen teatteriin, mutta ehkä se onnistuu joskus myöhemmin.

Kerran vein hyvän ystäväni, Kanadasta kotoisin olevan virolaissyntyisen lastenpsykiatrin, Ateneumin taidenäyttelyyn. Ihailimme siellä Pekka Halosta, Albert Edelfeltiä ja Akseli Gallen-Kallelaa.

Äkkiä hän huudahti: "Tässä on jotakin erikoista, tässä on enemmän vivahteita ja läsnäoloa." Hän katsoi Helene Schjerfbeckin Toipilasta. Ystäväni ihastui myös Maria Wiikiin.

Tiesin näistä naistaiteilijoista lähes kaiken, koska olin osallistunut Helsingin yliopiston taidehistorioitsijan Riitta Konttisen luennoille ja ystävystynyt hänen kanssaan. Konttiselta olin saanut lahjaksi upeat kirjat suomalaisista naistaitelijoista. Vuosisadan vaihteessa nämä naiset olivat opiskelleet Pariisissa mutta palanneet muukalaisina kotiin. Ehkä sen takia he olivat muita herkempiä.

Viime aikoina olen houkutellut ystäviäni tulemaan mukaan Tennispalatsin moderniin tunnelmaan, jonka näyttelytiloissa on ollut esillä Yoko Onon, Hanna Wilken, viktoriaanisen ajan taiteilijoiden sekä valokuvaajaklassiko Robert Capan ja sensuellin taidemaalarin Magnus Enckellin töitä.

On mukava huomata, että Helsingistä on tullut kansainvälinen ja läpinäkyvä – kuten uusi Sanomatalo. Sen Pulp-ravintolassa voi nauttia hyvästä ruuasta, palvelusta ja keskusteluista ihmisten kanssa.

Pidän myös Sanomatalon edessä olevasta Kiasmasta ja Mannerheimin ratsastajapatsaasta, joka illan pimeydessä heijastaa museon seinälle kauniin varjon. En malta jättää kertomatta, että omistan Kiasmaa koskevan mielenkiintoisen kirjankin, Anne Aurasmaan Olipa kerran Kiasma (Otava 1999). Se vie lukijansa näyttelytiloista suoraan maailmanhistorian juurille.

Luin tämän kirjoituksen ystävätterelleni ja kysyin, mitä hän siitä piti.
Hänen mielestään olen kovin vanhanaikainen, kun en huomioi sanallakaan nykypäivän helsinkiläistä taidetta. Vastasin, että olen juuri löytänyt sen vanhan hyvän Helsingin, johon lapsena kuvitelmissani ihastuin.

Toisaalta elän Helsingissä juuri sitä modernia, ristiriitaista, taiteellista elämää – muukalaisen elämää. Ikävöin Södergranin tavoin maata, jota ei ole. Ehkä tilanne kuitenkin synnyttää välillä tekstejä, ehkä eräänä päivänä kirjankin. Hyvät kirjathan syntyvät juuri muukalaisuudesta, kuten Kiiskinen tiesi.

Nyt odotan kesää, jolloin Helsingin kadut ovat täyttyneet kahviloista ja puistoissa tuoksuvat kukat.